Mökkiläisen mielipuuhiin kuuluu naapurien tarkkailu. Välillä sekin kyllästyttää ja silloin jää aikaa tarkkailla luontoa. Keväällä asioita tuntuu tapahtuvan kiihkeällä tahdilla ja meno on muutenkin vilkasta. Vesilinnut käyvät välillä äänekästäkin pariutumiskamppailua. Keväällä näkee monia lajeja, jotka eivät välttämättä jää pesimään lähiympäristöön. Ainakin meidän lahdellamme tällaisia ovat esimerkiksi silkkiuikku, koskelo, haapana ja härkälintu. Lintuja voi seurailla, vaikka niitä ei tunnistakaan lajilleen. Jotenkin minusta on hupaisaa, että linnut tuntuvat pelkäävän eniten haikaraa, satujen lapsentuojaa. Harmaahaikaran laskeutumisen rantakasvustoon kuulee kovasta muiden lintujen metelistä, vaikka sitä ei näkisikään. Itse olen hankkinut kännykkään linnunlaulun tunnistusohjelman. Valitettavasti se ei tunnista kesän yleisintä luontoääntä, naapurin ruohonleikkuria.
Nisäkkäistä mukavimpia ovat oravat. Välillä oravat ”kiroilevat” minulle, säksättävät ja viuhtovat hännillään. Ovatpa joskus heitelleet kävyilläkin. Ilmeisesti olen tunkeutunut heidän tontilleen. Viime kesänä huomasin, että kurre herkutteli ahomansikoilla. Vähemmän haluttuja pihavieraita ovat rusakot ja peurat. Uudempi tulokas on kettu. Tai se on päässyt hankkimaani riistakameraan. Ketun ilmestyttyä rusakot ovat kummasti vähentyneet!
Matka pysäköidystä autosta mökkiin on jollain tapaa maaginen. Noin puolessa välissä arkihuolet alkavat valahdella niskasta. Tilalle tulee huoli polttopuista, ruohonleikkuusta ja järviveden lämpötilasta ja kunnosta. Lempeinkin vaari intoutuu päästelemään parrastaan rumia sanoja, kun etukäteen sovittu uintihetki lapsenlapsen kanssa peruuntuu leväpuuron takia heleimmässä heinäkuussa.
Nyt syksyllä sinilevä kukkii jälleen. Kyseessä on tyypillinen ilmiö. Kun muu biologinen toiminta loppuu, ravinteet jäävät levien käyttöön. Toisaalta vesien kylmeneminen saa aikaan vesikerrosten sekoittumisen ja uusia ravinteita tulee pintaan. Koskahan järvemme pääsevät eroon niitä piinavasta rehevöitymisestä. Nyt asiaa yritetään hoitaa jo valuma-alueella.
Kirjoittaja Jouko Kokko on yhdistyksen hallituksen jäsen.